|
|
|
|
|
Turkun Sanomat, 13.7.2014 |
MATTIAS MATTILA |
|
Konzert, Turku, 11. Juli 2014
|
|
Jonas Kaufmann taikoi äänensä suomalaissydämiin
|
|
Turun
musiikkijuhlien varaslähtö Turun konserttitalossa 11.7. Jonas Kaufmann,
tenori, Jochen Rieder, kapellimestari, Jyväskylä Sinfonia.
KUN JONAS
Kaufmann oli lopettanut varsinaisen konserttiohjelman Lohengrinin aariaan ja
saanut desibeliennätyksiä rikkoneet, seisaaltaan annetut, aplodit, oli
ensimmäisen ylimääräisen vuoro. Kapellimestari Jochen Riederin merkistä
alkoi yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista klarinettisooloista.
E
lucevan le stelle Puccinin oopperasta Tosca oli keskeytettävä parin sekunnin
kuluttua. Hurmioitunut yleisö ei enää malttanut. Sen oli pakko osoittaa
rajatonta suosiotaan kuultuaan ensimmäiset sävelet. Sitä oli ruokittu
kolmatta tuntia hunajalla ja suloisesti humalluttavalla viinillä. Sille oli
lahjoitettu kultaa ja kimaltelevia timantteja. Sille oli kerrottu tarinoita
rakkaudesta, ihanteista ja elämää suuremmista päämääristä. Sen edessä oltiin
kärsitty, ja kuolemakin oli ollut läsnä.
Toisella yrittämällä aaria
sai jatkua loppuun saakka. Sävelet, teksti ja draama tunkeutuivat kehoon
pakahduttavalla voimalla, joka nosti ihokarvat pystyyn. Tunne oli tullut
illan aikana tutuksi. Saksalaistenori oli saapunut ensimmäistä kertaa
Suomeen ja Turkuun tekemään laulutaidetta juuri niin kokonaisvaltaisesti
kuin tallenteilta ja valkokankailta on totuttu kuulemaan ja näkemään.
PERJANTAI-ILLAN KOKEMUS Turun konserttitalossa on unohtumaton, ja nyt
sanaa ei ole käytetty hövelisti. Harvoin, jos koskaan, yksittäinen konsertti
on imaissut mukaansa vastaavalla teholla. Väliajalla Puutorilta kaikunut
blues tai mikä lie rock ’n’ roll tuntui kertakaikkisen yhdentekevältä.
Kaufmann astui roolihahmojen saappaisiin lyhyehköjen aarioiden aikana
niin uskottavasti, että silmissä vilisi kokonaisten oopperoiden tarinat.
Canion aaria Leoncavallon oopperasta Pajatso muutti tenorin petetyksi
teatteriseurueen johtajaksi, joka sotkee todellisuuden ja fiktion
mustasukkaisuudesta huumaantuneena. Frakkiin pukeutuneella Kaufmannilla oli
yhtäkkiä yllään klovnin asu tai ainakin hetken muistaa sellaisena.
Kaufmann on suvereeni myös äänenkäytöltään. On ihme, kuinka hänen kroppansa
soi. Ja ääni-ihmeen kuultuaan ei tunnu lainkaan liioitellulta kutsua häntä
maailman parhaaksi tenoriksi. Kaufmann levitti äänensä saliin niin, että se
tuntui tulevan monesta lähteestä. Kertaakaan baritoninkaltainen tenori ei
jäänyt orkesterin jalkoihin, ja dynaaminen sointi oli kauttaaltaan
virheetön.
Tavaramerkeiksi kohonneet diminuendot ja crescendot
(äänenvoimakkuudenvaihtelut) sekä pianissimot ja fortissimot (hiljaiset ja
voimakkaat äänet) saivat livenä kuultuna suun loksahtamaan ammolleen. Aivan
hiljaisimmissakin kohdissa ääni kerrassaan soi – ohennuksella tai ilman. Ja
teknisesti hulppean vaikeat siirtymät kohti voimakkaita huipennuksia
sujuivat leikitellen, portaattomasti.
Näitä taikatemppuja kuultiin
läpi konsertin, mutta erityisesti Kaufmannin yhdessä suurimmista
bravuureista, Don Josen aariassa La fleur que tu m’avais jetée Bizet’n
oopperasta Carmen sekä ylimalkaisen vaativassa Don Alvaron aariassa La vita
è inferno all’infelice…O tu che in seno agli angeli Verdin oopperasta
Kohtalon voima.
KEIKKALAISILLA PAISUTETTU Jyväskylä Sinfonia hoiti
osuuteensa kelvollisesti vauhtiin päästyään. Ensimmäisenä kuultu alkusoitto
näytelmästä Egmont (Beethoven) vaikutti vielä tahmaiselta, jännittyneeltä,
mutta toisen puoliskon aloittanut alkusoitto oopperasta Le Cid (Massenet)
soi jo rytmisesti ilahduttavan tarkasti ja soundikin oli tuhdimpi kuin
alussa.
Tärkeintä tietysti oli, että orkesteri onnistui säestäessään
Kaufmannia: balanssi oli kunnossa alusta alkaen, ja solistin fraseerauksista
saatiin kiitettävästi kiinni. Tuntuikin siltä, että tulkintaan saatiin
potkua aina, kun Kaufmann asteli lavalle – eiväthän orkesterin soolonumerot
lopulta olleet muuta kuin hengähdystaukoja illan tähdelle.
Jos
orkesteri tiesikin roolinsa ja panosti kaikkensa aarioihin, ensimmäisen
näytöksen alkusoitto Wagnerin oopperasta Lohengrin konsertin lopussa, ennen
Lohengrinin aariaa, herätti huomiota paksuudellaan. Alun kimmeltävä
struktuuri soi kapellimestari Jochen Riederin johdolla makuuni liian
raskaasti. Kuvaavaa on, että dynamiikkaan saatiin taas tolkuttomasti lisää
tasoja, kun Kaufmann saapui kesken musiikin yleisön eteen.
ROLANDO
VILLAZÓNIN vanhaan musiikkiin keskittynyt konsertti Turun musiikkijuhlilla
pari vuotta sitten oli kerrassaan upea, mutta nyt muistellessa ääni- ja
mielikuvat ovat jo hatarat. Jonas Kaufmannin eilisillan konsertin kuulee
selkeänä vielä parinkymmenen vuoden kuluttua. Veristisistä aarioista tenori
muistetaan.
|
Übersetzung |
|
Jonas Kaufmann verzauberte seine Stimme
in die Herzen der Finnen
Als Jonas Kaufmann das eigentliche
Konzertprogramm mit der Lohengrin-Arie beendet hatte und
dezibelrekordverdächtige Standing Ovations erhalten hatte, war die Zeit
gekommen für die erste Zugabe.
Der Dirigent Jochen Rieder gab das
Zeichen für eines der berühmtesten Klarinettensoli. „E lucevan le stelle“
musste nach ein paar Sekunden unterbrochen werden. Das entzückte Publikum
konnte sich nicht mehr zurückhalten. Es musste seine grenzenlose
Begeisterung zeigen, nachdem die ersten Töne geklungen waren. Fast drei
Stunden lang hatte man es gefüttert mit Honig und mit einem wunderbar in den
Kopf steigenden Wein. Man hatte ihm Gold und glitzernde Diamanten geschenkt.
Man hatte ihm Geschichten über die Liebe, Ideale, und Ziele größer als das
Leben erzählt. Vor ihm war gelitten worden – auch der Tod war anwesend
gewesen. Beim zweiten Anlauf konnte die Arie bis zum Ende fortgesetzt
werden. Die Melodien, der Text und das Drama drangen in den Körper mit einer
überwältigenden Kraft, die Gänsehaut auslöste. Das Gefühl war im Laufe des
Abends vertraut geworden. Der deutsche Tenor war zum ersten Mal nach
Finnland und Turku gekommen, um Gesangkunst auszuüben, genau so ganzheitlich
wie man es von den Aufnahmen und Kinoleinwänden zu sehen und hören gewohnt
war.
Das Erlebnis am Freitagabend im Konzerthaus in Turku wird
unvergesslich bleiben, und das ist keine Floskel. Selten, wenn jemals, hat
einen ein einzelnes Konzert derart mitgerissen. Während der Pause konnte man
von draußen Blues oder irgendeinen Rock’n’Roll hören – das ließ einen aber
völlig kalt.
Kaufmann stieg in die Stiefel seiner Rollen während der
Arien derart glaubhaft, dass man die Geschichten der ganzen Opern vor den
Augen hatte. In Canios Arie aus Leoncavallos Oper Pagliacci wurde der Tenor
zum betrogenen Direktor eines Theaterensembles, der die Wirklichkeit und die
Fiktion durch Eifersucht benebelt vermischt. Kaufmann – in Frack – hatte
plötzlich einen Clown-Anzug an – oder wenigstens wird man ihn so in
Erinnerung behalten.
Kaufmann ist souverän auch in seiner
Stimmführung. Es ist ein Wunder, wie sein Körper klingen kann. Und nachdem
man dieses Stimmwunder gehört hat, fühlt es sich keineswegs übertrieben an,
ihn als den besten Tenor der Welt zu bezeichnen. Kaufmann hat seine Stimme
so in den Saal verteilt, dass man das Gefühl hatte, als sei sie aus mehreren
Quellen gekommen. Kein einziges Mal ist der Tenor mit dem baritonalen Stimme
im Orchesterklang untergegangen und die Dynamik war durch und durch
fehlerfrei.
Die zu seinem Warenzeichen gewordenen Diminuendi und
Crescendi (gleitende Wechsel der Lautstärke) sowie Pianissimi und Fortissimi
(leise und laute Töne) haben beim Zuhörer – live gehört - für unglaubliches
Staunen gesorgt. Auch an den allerleisesten Stellen ist die Stimme einfach
weitergeklungen (…). Auch die technisch enorm schwierigen Wechsel in
Richtung starker Spitzentöne sind ihm spielerisch, stufenlos gelungen.
Solche Kunststücke waren durch das ganze Konzert hindurch zu hören, aber
besonders in einem der größten Bravourstücken von Kaufmann, in Don Josés
Arie „La fleur que tu m’avais jetée“ aus Bizets Carmen und in Don Alvaros
Arie „La vita è inferno all’infelice …“ aus Verdis Oper La forza del
destino.
Das aufgestockte Orchester Jyväskylä Sinfonia hat seine
Arbeit anständig gemacht, nachdem es in Fahrt gekommen war. …
Das
wichtigste war natürlich, dass es dem Orchester gelang, Kaufmann zu
begleiten: die Balance war von Anfang an in Ordnung und die Phrasierungen
des Sängers konnten festgehalten werden. Man hatte das Gefühl, dass das
Orchester erst richtig in Fahrt kam, jedes Mal, wenn Kaufmann auf die Bühne
trat – ihre Solonummern dienten ja letzten Endes nur als Atempausen für den
Star des Abends. … Vor ein paar Jahren ist Rolando Villazón in einem
Konzert mit alter Musik in Turku aufgetreten, in einem Konzert, das durchaus
großartig war, aber jetzt ist die Erinnerung an seine Stimme schon etwas
verblasst. Das gestrige Konzert von Jonas Kaufmann wird man noch in zwanzig
Jahren deutlich im Ohr haben. Die veristischen Arien des Tenors werden in
Erinnerung bleiben.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|